Kuvan tekijät: Äänisuunnittelija Pietu Korhonen

Pietu Korhonen on äänileikkaaja ja äänisuunnittelija, joka on äänisuunnitellut muun muassa Juho Kuosmasen Cannes -palkitun Hymyilevän miehen. Hän kertoo Kelaamolle työstään ja antaa vinkkejä niin äänipuolen urasta haaveileville kuin uusille tekijöille, jotka miettivät elokuvansa ääniraitaa.

Hei! Kuka sä oot ja mitä sä teet?

Olen Pietu Korhonen, äänileikkaaja ja äänisuunnittelija. Teen elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja ja sen semmoista.

Mitä äänileikkaajan työhön kuuluu?

Riippuu vähän, mitä äänileikkaaja äänileikkaa… Esimerkiks dialogileikkaaja leikkaa sen äänen mitä on tullu kuvauspaikalta. Tossa on itseasiassa juuri semmonen sessio näkyvillä, minkä just sain dokumentin äänityksistä. Käyn kaikki klipit läpi sieltä ja valitsen ikäänkun parhaat ja teen siitä semmosen jatkuvan, hyvin soivan kokonaisuuden, josta saa selvää. Se on dialogileikkaajan tehtävä, pääpiirteissään.

Sitten on tehosteleikkaaja joka leikkaa äänitehosteita, niin kun nimikin sanoo. Ne tehosteet voi olla vaikka linnunlauluja tai puron solinaa tai mitä vaan liikenteen melua, mistä siinä leffassa nyt onkaan kyse. Tehosteleikkaaja valitsee niitä ääniä ja leikkaa niitä leffaan paikalleen.

Sit on vielä foley-leikkaajan työtä, mitä mä teen aika paljon. Eli elokuvaan äänitetään synkronissa erilaisia ääniä, joita foley-artisti tekee. Niitä mä leikkaan sitten paikalleen ja laitan just oikeeseen tasoon ja just eikä melkein synkkaan.

Mitä äänisuunnittelija sit tekee?

No se voi olla mitä vaan näistä, tai nää kaikki. Tai sitten se voi olla henkilö, joka pitää langat käsissä – pitää huolen siitä, että se äänellinen dramaturgia toimii. Ja se on keskustellut ohjaajan ja tuottajan ja kaikkien leikkaajien kanssa, että miten tää tehdään. Ja sitten se tavallaan konsultoi niitä äänileikkaajia, että tehkää tälleen ja tälleen. Sitten se kuuntelee että hyvä! Just näin! Tai sitten se sanoo että tän kohtauksen tunnelman pitäis olla uhkaakavampi tai keveämpi tms. Näin niinku hyvin yksinkertaistetusti sanottuna.

Mutta se riippuu ihan tuotannon koosta, että kuinka paljon siihen on rahaa, suoraan sanoen. Jos sulla on enemmän mahkuja palkata siihen väkee, niin sitten mielellään sä otat siihen vaikka sen tehosteleikkaajan, joka leikkaa sitten sulle vaikka kaikki elokuvan autot tai kaikki elokuvan ovet. Sillon sä voit keskittyä siihen kokonaisuuteen, ilman että tarttee mennä tosi detaljeihin. Mutta tosi usein pienemmissä tuotannoissa äänisuunnittelija tekee kaiken tän ite.

Onko toi vähän niin kun ideaalitilanne, että pystyy keskittymään olennaiseen?

No… Ei mulla oo myöskään mitään sitä vastaan että mä teen kaiken ite, mut sit esimerkiks pitkässä elokuvassa se työn määrä alkaa olla niin valtava, että siihen mielellään ottaa kaverin tai useammankin.

Millanen on sitten sun unelmien työprojekti?

Mä tykkään kyllä käsityöstä, tykkään kauheesti tehdä ite – ei se organisointi oo mun lempiasia.

Ehkä unelma on aina se, että yhteistyö ohjaajan kanssa on jotenkin tosi luontevaa ja siihen leffaan saa luotua jotenkin henkilökohtaisen siteen ja otteen. Ja että porukka jotka ympärillä toimii hyvin keskenään, ikään kuin bändinä. Ja että joka asiasta ei tarvii enää puhua, vaan asiat vaan tapahtuu.

Miksi leffoissa tai sarjoissa ei aina meinaa saada selvää mitä puhutaan?

No siihen on ainakin kaks puolta. Ensimmäinen lähtökohta on se, että aina ei vaan saa luonnossakaan selvää mitä puhutaan, et näyttelijöiden ulosanti ei välttämättä oo ihan niinku just. Ethän sä mitenkään ratkaise sitä ääniteknisesti, ei siinä mikään auta. Sit on tietysti se, et kuvauspaikat voi olla tosi hankalia ja ei oo varaa vaikka jälkiäänittää sitä, eli jos on hirvee meteli. Et sä sitäkään ratkaise mitenkään kauheen helposti – jos äänitetään moottoritien vieressä jotain kuiskintaa, niin ei siihen auta mikään! Se ei oo ainoastaan äänimiesten vika, vaan lähtee ihan tuotannosta ja siitä, missä kuvataan ja kuinka monella kameralla kuvataan ja kaikkee. Etenkin tv-sarjoja kuvataan useammalla kameralla silleen, että yksi kuvaa laajempaa ja toinen kuvaa tiiviimpää samaan aikaan, niin… ethän sä pysty äänittämään sellasta mitenkään hyvin.

Millanen on sun mielestä sitten elokuva, jossa on äänipuoli hoidettu tosi hyvin?

Ehkä tosi klisee vastaus, mutta kyllä joku Apocalypse now on aika upee, se miten siinä kuljetetaan tarinaa ja tunnelmia äänellä… Sitten mä tykkään semmosesta kun Neljä kuukautta kolme viikkoo kaks päivää. Siinä on tosi huikea vähän sellainen natura-ääni. Se kuullostaa siltä että se on vaan se, mitä tapahtuu siinä kuvaushetkellä, mutta sen tietää, että se on rakennettu tosi pieteetillä. Se kuulostaa ihan uskomattoman hyvältä! Se on ehkä eniten inspiraatiota antanut leffakokemus äänen kannalta.

Millasia ohjeita antaisit aloittaville elokuvantekijöille, jotka ei ehkä ole tulleet vielä miettineeksi niin paljon äänen roolia?

No ainakin sen, ettei pidä ääntä vaan teknisenä toteutuksena, vaan yrittää ottaa sen luontevaksi osaksi tarinaa. Ja sen pitäis tapahtua jo siinä, kun sitä käsikirjoittaa tai suunnittelee. Sehän on ideaalitilanne, että äänisuunnittelija voi olla jo käsikirjotusvaiheessa kommentoimassa… Ei niiden tarvi olla isoja asioita. Mietitään vaikka missä se tapahtuu, ja oisko siellä ääniä mitkä jotenkin vois tuoda jotain lisää siihen henkilöön ja siihen ympäristöön. Ihmiset kuitenkin reagoi kokoajan ympäristöönsä ja niihin ääniin, mitä siellä on. Ääntä vois ajatella tavallaan vähän niin kun lavasteena, ihan samalla lailla kun mitä me kuvassa nähdään. Ei niiden tarvi välttämättä olla isoja asioita, mutta jos niitä vaan miettii etukäteen, niin se voi ruokkia tosi paljon kerrontaa.

Entäs sitten, kun aletaan tekemään vaikka jotain tosi pienen mittakaavan lyhytelokuvaa… Jotain käytännön vinkkejä, että miten se ääni ois jotenkin niistä lähtökohdista mahdollisimman hyvä?

Hmm. No se tekniikka pitää tuntea, mutta jälleen sanoisin ettei takerru siihen että tää on teknistä, vaan lähtee vaan tekemään rohkeita äänellisiä ratkaisuja. Ne on kaikkein opettavaisimpia ja, no… Ne tuntuu parhaalta! Tosi helposti sitä lähtee hissuttelulinjalle, koska pelkää että kaikki jotenkin rikkoo kaiken, sen sijaan että lähtis rohkeasti vaan tekemään jotain… jotain! Ja siis kun ei nää kamat maksa paljoa, parilla sadalla tai halvemmallakin saa tommosen äänittimen. Sitten vaan lähtee äänittämään, kokeilee, tekee. Kokeilee, mikä toimii ja mikä ei!

Sitten jos mennään vähän sun omaan historiaan: miten oot päätynyt äänisuunnittelijaksi?

No mä olin kakskyt, tai vähän yli, ja piti päättää että mitä sitä pitäs elämällään tehdä. Sitten mä päädyin sellaseen aikuisopistoon elokuva- ja tv-linjalle, se oli sellanen vuoden koulu. Mä olin käynyt tosi paljon leffassa Järvenpäässä mistä oon kotoisin – tykkäsin leffoista ja oli musataustaa, ja aattelin että ehkä ne vois yhdistää, että tommonen äänihommahan vois olla kivaa. Ja sit se oli kivaa! Sitten mulle vinkattiin että taikissa voi opiskella tätä pidemmälle. Mietin, että en mä sinne pääse kuitenkaan, mutta sit mä kuitenkin koitin, ja pääsin. Niin, olin siellä, pääsin töihin, ja nyt mä oon täällä. Jotenkin asiat seuraa toisiaan, sattuu tapaamaan oikeita ihmisiä oikeessa paikassa ja ei mokaa just siinä väärässä paikassa… mokaa oikeessa paikassa! Töitä saa tehdä tosi kovaa, mutta kun koittaa hoitaa hommansa hyvin niin kyllä se siitä lutviutuu.

Piti kysyä vinkkejä jos joku haaveilee vastaavanlaisista hommista, mutta tossahan tulikin jo…

No itsehän voi opetella vaikka kuinka paljon, mutta ongelma tietysti on että leffan teko on ryhmätyötä yleensä. Et pitää tutustua niihin ihmisiin. Koulut on tietenkin hyvä lähtökohta, siellä niihin tutustuu, muihin tekijöihin. Mutta on niitä muitakin vaihtoehtoja. Kunhan uskaltaa ihmisten luo. Toisaalta oon itse aika erakkoluonne, niin tykkään myös siitä, että täällä saa olla aikalailla itsekseen puuhastelemassa.

Mikä sun työssä on kivaa tai hyvää? Muu kun rauhassa puuhastelu

Kivointa on, kun jotenkin on löytynyt se leffan ydin, on saanut siitä kiinni ja tajunnut, että mistä tässä on kyse ja miten mä lähden tätä toteuttamaan. Ja sitten pääsee jotenkin tosi syvälle siihen, semmoseen himmeeseen flow-tilaan. Ihan niin kun soittais jotain instrumenttia, kun menee läpi ja räiskii sitä kamaa sinne ja on vaan että ihanaa! Ja sit vaan kattoo sen ja on silleen et vittu tää on hyvä. (nauraa). Niin. Sit joku voi tulla sanomaan, esimerkiks ohjaaja, että ei tää nyt ihan ollukaan sitä, mutta tota… Parhaimmillaan se voi olla. Joskus se on! Mutta se on jotenkin vaan ne hetket kun pääsee siihen luovimmalle tilalleen ja pääsee tekeen just sitä, mistä tykkää.