Mopoista, pärinästä ja elokuvan tekemisestä

Katri Myllyniemellä ja Vilja Autiokyröllä on ensimmäistä kertaa oma ohjaus isoilla festivaaleilla: Docpointissa ja Tampereen elokuvajuhlien kilpasarjassa. Haastattelimme heitä tiestä elokuvantekijäksi ja Keuliminen –lyhytdokumentin kuvauksista, ja kysyimme vinkkejä aloitteleville elokuvantekijöille.

Hei! Keitä te olette ja miten olette päätyneet tekemään leffoja?

Katri: Katri Myllyniemi ja Vilja Autiokyrö, ollaan kumpikin käsikirjottajia ja ohjaajia. Yhdistäviä tekijöitä on ainakin Euphoria Borealis, kino-liike, käsikirjoitusmaisteriopinnot Elossa… Ollaan Elossa!

Millainen polku teillä on ollut, miten olette päätyneet sinne kinoliikkeeseen ja Eloon?

Vilja: Mä oon jo pienestä lapsesta haaveillut, että mä oisin elokuvaohjaaja. Lukion jälkeen hain monenlaisiin koulutuksiin, ja pääsin vuosien eri kouluihin yrittämisten jälkeen Metropolian käsikirjoituslinjalle. Sielläkin mä tein aikalailla kaikkea, että se ohjaaminen on kulkenut siinä mukana koko ajan.

Katri: Joo, no mä en tiennyt lapsena – tai siis en lapsena, enkä nuorena, enkä aikuisenakaan – että voi edes tehdä elokuvia työkseen! Meillä luettiin kyllä kirjoja, mutta muuten mä oon elänyt vähän tyhjiössä, en tiennyt ketään joka olisi tehnyt mitään kulttuuriin liittyvää työkseen. Kolmekymppisenä mä olin jo päätynyt semmoseen isoon kapitalistiseen korporaatioon töihin ja tajunnut että se on ihan hirveetä kuraa. Sitten mun kaveri roudas mut dokkarifestareille, näin ekaa kertaa elämässäni luovan dokumenttielokuvan. Mä sekosin päästäni, että mitä ihmettä, ja vaan katoin kaikki leffat siellä… Ja vikan leffan lopputeksteissä mä tajusin että ei vitsi, joku tekee näitä työkseen! Ja se oli sillä tavallaan taputeltu.

Vilja: Mä voisin kanssa lisätä, että mua on aina kiinnostanu tosi monet asiat. Mä halusin myös näytellä ja ohjata ja olla laulaja ja kirjottaa, oli tosi vaikee valita mitään suuntaa. Ja mä huomaan et mä kuljetan edelleen niitä kaikkia mukana. Vois olla helpompaa jos tietäis vaan jonkun yhden, et haluan ehdottomasti äänisuunnitella… Se, että kantaa vähän kaikkea mukanaan, aiheutti sen että haki monta kertaa. Siinä huomas, että kouluihin pääsi sellaiset, jotka oli perehtynyt tai harjotellu sitä asiaa vähän. Mä hain vähän tsägällä, käsikirjotuslinjallekin pääsy oli vähän sellanen et ”nyt nappas”! Mutta se ei musta haittaa että tie on ollu pitkä, mäki oon jo 35, ja nyt on leffa festareilla!

Onko tää eka teidän eka leffa, joka on isoilla festareilla? Miltä nyt tuntuu?

Vilja: Hyvältä! Mut sit toisaalta siltä että nyt tää vasta alkaa – toivottavasti!

Ihanaa! Miten teidän leffa sai alkunsa?

Katri: Mä oon castannut mopomiitti –facebookryhmistä fiktioelokuviin nuoria avustajiksi ja pikkurooleihin, ja sitten oon jäänyt roikkumaan niihin ryhmiin, koska oon jotenkin fanittanut sitä meininkiä. En ollu ikinä käynyt mopomiitissä, mutta se kaikki vaikutti ihan pimeeltä! Ja ne tyypit vaikutti tosi kivoilta, ja ne osas tehdä tosi siistejä juttuja niillä niitten mopoilla. Ja Vilja tommosena vanhana auto-, pörinä-, ja takaa-aja –leffojen ystävänä oli heti että joo!

Katri: Sitten kun tekee yhdessä, joutuu paljon enemmän kirkastamaan kaikkia asioita

Vilja: Niin ja perusteleen!

Katri: Moneen leffaan lähtee niin älyllisestä näkökulmasta, mutta tähän me lähdettiin silleen että ”Vauhtia! Savua!”. Hyvin audiovisuaalisesti…

Vilja: Me oltiin se edellä, että mikä meitä yhdessä kiinnostaa. Ja se oli se audiovisuaalinen päräytys ja maskuliinisuus nuorten keskuudessa.

Katri: 15-vuotiaana saat mopon, ja sit kun sä täytät 18, sä hylkäät mopon. Se on aika lyhyt vaihe, mitä ne menee sen mopomiitin kautta tavallaan aikuisuuteen.

Millaiset oli kuvaukset?

Katri: No tosi jännittävät. Vilja on toiminut myös leffan toisena kuvaajana. Sillon kun me oltiin siellä mopomiiteissä, niin Vilja kuvas. Vilja oli ihan sillai mesmerized sen kameran kanssa. Mä olin vaan ihan paniikissa, että Vilja kuolee kun sata mopoo vaan keulii siinä joka suuntaan, tosi kaaoottinen kuvauspaikka!

Vilja: Katri repi mua taaksepäin etten mä ois niin lähellä niitä…

Katri: Mä olin ihan sydärin partaalla. Mut se oli jännittävä kuvauspaikka! Siis todella. Hirvee pärinä… Meillä oli yksi kuvauspäivä ja se erittäin jämptisti kyllä suunniteltiin.

Vilja: Se oli aika tohinaa…

Haluatteko lopuksi sanoa jotain terveisiä ihmisille, jotka haluais päästä tekemään leffoja?

Vilja: Kantsii ehkä kontaktoitua… Tai en mä tiedä, on niin monia reittejä päästä tekemään!

Katri: Toi on hyvä! On niin monia reittejä, ei oo yhtä reittiä. Jos siis yksi ovi ei heti avaudu niin ei kannata jäätyä siihen, että tästä ei tullu mitään, vaan sitten vaan vaihtaa vähän suuntaa.

Vilja: Ja pienillä askeleilla, että kokeilee kaikkea. Suostuu pienempiinkin rooleihin ja tutustuu siihen maailmaan aluksi. Ei voi heti olettaa, että saa kaiken… Mutta toisaalta ei voi myöskään ajatella, että mä en koskaan tule saamaan mitään!

Katri: Se on jotain siltä väliltä.

Katri: Ja heti kun ikä riittää ja pystyy keittämään kahvia ja olemaan jotenkin skarppi, maalaisjärkinen ihminen, niin heti vaan harjottelijaks johonkin tuotantoyhtiöön – leffaan tai sarjaan tai mikä nyt sitten kiinnostaakaan. Samalla lailla kun draamassa, että toiminta mihin tahansa suuntaan tavallaan on pakollista.

Vilja: Ei voi jäädä haaveileen!

Katri: Niin, aina asiat joita tekee ovat vieneet johonkin seuraavaan pisteeseen.

Vilja: Hyvin sanottu!

Katri Myllyniemi ja Vilja Autiokyrö

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *