Karoliina Gröndahl: Docnomads – dokumenttielokuvan maisteritutkinto

Karoliina Gröndahl kertoi Kelaamon haastattelussa tiestään dokumentaarisen elokuvan pariin, kansainvälisestiä Docnomads -maisteriohjelmasta ja muista paikoista, joissa hän on opiskellut elokuvaa.

Miten innostuit dokumentaarisesta elokuvasta?

Olin 26-vuotias ja olin vähän aiemmin valmistunut ammattikorkeakoulusta tradenomiksi. Tiesin sydämessäni, etten halua mennä töihin, joihin ei voi mennä tennareissa. Vaikka nykyään se on täysin normaalia, niin silloin noin reilu 10 vuotta sitten sitä siistiä pukeutumista painotettiin siellä koulussa muistaakseni ja jotenkin se markkina- tai liikemaailma vaati minulta jotain, mitä en oikeasti ole, mutta olin mennyt sellaisessa putkessa nuorena…

Olin itseasiassa aloittanut ennakkotehtävien tekemisen Metropolian medianomilinjalle jo kerran aikasemmin kun opiskelin tradenomiksi, mutta silloin minulle oli tosi hämärää, että mikä siellä (Metropoliassa) oikein kiinnosti. Sitten 26-vuotiaana olin päättänyt, että nyt haen opiskelemaan jotain, vaikka en sillonkaan vielä ihan tiennyt mitä haluaisin tehdä. Tiesin, että tykkään kuvata liikkuvaa kuvaa ja tiesin myös, että minua kiinnostaa kaikki asiat maailmassa ja että olen hirveän utelias.

Päädyin hakemaan ammattikouluun media-assistentiksi, liikkuvan kuvan luokalle Helsingin Arabiaan. Se oli toisen asteen kolme vuotta kestävä koulu, mutta olin kuullut että sinne hakee ihmisiä ihan minkälaisista elämäntilanteista vaan, joten kaikki eivät ole suoraan peruskoulusta tulleita. Koulua varten piti tehdä ennakkotehtävät, ja sitten oli pääsykoe, missä oli haastattelu ja ryhmätehtävä. Ne osiot tuntuivat jotenkin tosi päteviltä ja opettajista jäi hyvä fiilis haastattelupäivänä.

Pääsin kouluun. Meidän luokalla oli 16 opiskelijaa, joista puolet oli täysi-ikäisiä, ja olivat käyneet lukion ja kansanopiston jne. Löytyi oikistaustaa, teologiataustaa ja ihanasti kaikenlaisia ihmisiä. Pari henkilöä tuli suoraan peruskoulusta. Sen kolmen vuoden aikana tajusin, että haluan tehdä dokkareita. Kuvauksissa on kiva olla vaikka kuvaussihteerinä, mutta minua ei fiktion kirjottaminen tai ohjaaminen innosta. Haluan käsitellä tosielämää.

Koulussa teimme koulutöitä, osa valmistui ja osa jäi ikuisesti kesken. Lopputyönä tein henkilökohtaisen dokumenttielokuvan. Muistan, kun istuin koulun editissä ja yksi meidän opettajista, jota todella arvostin, katsoi minun matskuja ja sanoi, että kyllä sinusta vielä dokumentaristi tulee. Muistan sen ikuisesti! Se antoi vahvistuksen, sen kipinän, että voin tehdä tätä. Valmistuin ammattikoulusta ja hain sitten kaksi tai kolmekin kertaa Taikkiin dokumentaarisen elokuvan linjalle, kandipuolelle. En päässyt koskaan haastatteluun.

Ajattelin, että jotakin pitää nyt tehdä. Menin Ylelle töihin tuotantopuolen hommiin. Ajattelin, että tätä dokkaripuolta pitää nyt jotenkin viedä eteenpäin. Ylen vieressä oli Keuda-opisto, mihin minä ja kaksi muuta ammattikoulusta media-assistenttiksi valmistunutta kaveria haettiin opiskelemaan televisiodokumenttilinjalle. Lähiopiskelua oli kuukauden aikana kolme iltaa ja muu opiskelu oli etänä, joten se meni hyvin siinä työn ohessa. Siellä oli myös laaja kattaus eri ikäisiä ihmisiä ja aivan ihana opettaja, Riitta Granath, joka loi meihin kaikkiin uskoa. Siellä piti tehdä opintoihin liittyvää leffaa. Jotenkin ihmeen kaupalla löysin sinä syksynä dokkarielokuvan aiheen, jonka esittelin Ylen dokumenttiprojektin tuottajalle kuka lähti sitä sitten tuottamaan. Silloin tiesin, että haluan oikeasti tehdä dokumenttielokuvia. Pitkä prosessi se on ollut.

Lisäksi siitä lähtien, kun valmistuin media-assistentiksi, olin neljä vuotta aktiivinen Euphoria Borealis -yhdistyksen hallituksen jäsen. Euphoria Borealis järjesti ja järjestää edelleen lyhytelokuvatyöpajoja Suomessa. Siellä kuka tahansa saa mennä tekemään elokuvia, ne tehdään tietyssä ajassa ja esitetään elokuvateatterissa. Se toimi myös vahvana kimmokkeena, siellä tein omia lyhäreitä, ja ne oli aina dokkareita. Kun teki niin lyhyessä ajassa ja sai sen esityksen kokemuksen elokuvateatterissa yleisön edessä, niin se toi varmuutta omaan ammatti-identiteettiin. Se toi varmuutta elokuvantekijänä, vaikka se ei siinä vaiheessa vielä ollut ammattini. Sai kokemuksen siitä, että ihmiset oikeasti näki niitä leffoja, ja sai palautetta. Se oli todella rohkaisevaa.

Docnomads

Mikä Docnomads on?

Docnomads on kaksivuotinen, kansainvälinen dokumenttielokuvaohjauksen maisteritutkinto. Tutkinto suoritetaan kolmessa eri maassa tämän kahden vuoden aikana ja ne maat ovat Portugali, Unkari ja Belgia. Tutkinto on EU-rahoitteinen, sen koko nimi on Docnomads Erasmus Mundus Joint Master’s Degree. Opintoihin voi saada EU:n rahoitusta.

Mistä sait tietää Docnomadsista?

Oli kulunut ehkä pari vuotta siitä, kun olin valmistunut media-assistenttikoulusta ja dokkari jonka tein Ylelle oli juuri valmistunut. Olin siinä tilanteessa, että nyt pitää tehdä jotain uutta. Olin Dokumenttikillan järjestämässä seminaarissa, missä tapasin vanhan koulukaverin. Hän esitteli minut työkaverilleen Hanna Hovitielle, ja Hannan kanssa puhuttiin siitä, että me molemmat haluaisimme mennä opiskelemaan dokkarimaisteriksi. Mietin, haenko taas Aalto-yliopistoon, mutta Aalto on aina tuntunut kaukaiselta paikalta jonne on vaikea päästä. Sitten mietin, että olisin hakenut Tallinnaan Baltic Film Schooliin, mutta sinä tulevana keväänä dokkaripuolelle ei ollut hakua, sinne on haku vaan joka toinen vuosi. Kun Hanna, joka oli siellä seminaarissa, kertoi että hei, on olemassa tällainen kansainvälinen maisteriohjelma, olin ihan että vau. Halusin kuulla lisää, menin Docnomadsin nettisivuille ja päätin hakea.

Karoliina Unkarissa
Karoliina Unkarissa.

Kerro hakuprosessista?

Sinne piti tehdä ennakkotehtäväelokuva, johon oli tarkat raamit. Elokuvan piti olla kolme minuuttia, eikä saanut käyttää mitään ylimääräistä. Jos oli dialogia, piti käyttää omaa äidinkieltä. Lisäksi piti olla motivaatiokirje ja muuta kirjallista. Niiden perusteella pyydettiin Skype-haastatteluun, mikä jännitti ihan hirveästi. Se oli vielä englanniksi. Haastattelussa yllätti se, kun kysyttiin hyvin spesifejä taiteellisia kysymyksiä, kuten kysymyksiä taiteellisesta työstäni ja valinnoista tekemässäni hakuelokuvassa. En ollut valmistautunut hirveän hyvin vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, mutta jotenkin vakuutin ne ja pääsin sisään. En tiedä miten, sinne haki ehkä kolmesataa ihmista ja meitä alotti 18 opiskelijaa.

Maksaako tämä ohjelma paljon?

Koulutusohjelma on kallis, kaksi vuotta maksaa 18 000 euroa. Se on EU-rahoitteinen, eli jos sinne otetaan 20 opiskelijaa, niin sanotaan, että 17 opiskelijaa niistä saa siihen koko lukukausimaksun kattavan stipendin EU:lta. En ole varma, millä perusteella ne karsitaan, jotka ei saa stipendiä. Suurin osa ihmisistä saa siihen rahaa. Se vuosikurssi, jolle itse hain, sattui niin että siinä oli yksi vuosi ilman rahoitusta, mutta Docnomads-hallitus oli päättänyt, ettei skippaa yhtäkään vuotta, vaan järjestää vuosikurssin ja katsoo sitten, tuleeko hakijoita.

Hakijoita tuli, kuten minä, joka päätin hakea ja maksaa sen itse. Siihenhän pystyy Suomessakin hakemaan rahoitusta. Hain C. V. Åkerlundin mediasäätiöltä apurahaa, ja sain. Se summa kattoi neljäsosan. Osan maksoin opintolainalla, lainasin vanhemmilta vähän rahaa ja sitten tein puoli vuotta töitä. Laitoin joka kuukausi rahaa säästöön. Tein oikeasti vaan Excel-budjetin, että miten tulen maksamaan koulun. Eli omat säästöt, opintolaina, vanhemmat ja Åkerlundin säätiö.

Te opiskelitte kolmessa eri maassa kahden vuoden aikana. Miksi niin monessa paikassa?

Kai siinä taustalla on se ihmisten liikkuvuus. Meitä oli 18 ihmistä kolmestatoista eri maasta, ja yli puolet oli Euroopan ulkopuolelta. Tieto ja taidot vaihtuu, kulttuurit vaihtuu. Ne kouluttaa meistä sellaisia joka paikan ihmisiä, että tulee missä tahansa maan kolkassa toimeen. Plus se, että siinä syntyy valtava kansainvälinen verkosto. Sitä ei olisi syntynyt, jos olisi käynyt kaiken koulun Suomessa. Jos pitäisi lähteä vaikka Peruun, niin tiedän, että joku tuntee jonkun jostain. Tai joku perulainen on entinen Docnomads-opiskelija. Aina on joku yhteys.

Mitä kaikkea Docnomadsin maisteriohjelmaan kuului?

Se oli hyvin käytännönläheinen koulu. Jotenkin ajattelin, että maisteriopinnot olisi hyvin teoreettisia, vaikka tiesin, että on myös paljon field workiä. Ehkä siellä kuitenkin tehtiin vielä enemmän, kuin mitä odotin. Tutkinto jakautui niin, että oli aina puoli vuotta yhdessä maassa. Viimeinen kevät oli sellainen lopputyökevät, joka poikkesi hieman muista lukukausista. Ne kolme puolivuotiskautta meni pitkälti samalla rakenteella. Oli pari teoreettista kurssia – elokuvahistoriaa, etiikkaa, nykyelokuvaa. Kaikki myös aina linkittyi siihen maahan, jossa oltiin. Sitten oli paljon lyhytelokuvatehtäviä. Saattoi olla harjoitustyyppisiä, tai sitten piti toimittaa heille valmis leffa, joka arvosteltiin. Tosi paljon kuvaamista, suunnittelua ja leikkausta. Paljon käytännön harjotuksia.

Karoliina Budapestissa
Budapestissa työntouhussa.

Mikä tässä koulutusohjelmassa oli parasta?

Parasta on kokonaisuus, että on saanut asua kolmessa eri maassa. On joutunut laittamaan itsensä likoon. On ollut ihan väsynyt, sellainen olo että ei, en pysty enää menemään tonne etsimään jotain dokkarin aihetta! On mennyt ihan rajoille asti. Siihen että en jaksa tätä kielimuuria, ei ole mitään luovuutta jäljellä, eikä ole mitään annettavaa! Mutta silti aina puserrat itsestäsi jotain ulos. Se, että joutuu laittamaan itsensä taiteellisesti ja muutenkin äärirajoille vieraassa kulttuurissa, on ollut parasta. Plus vielä tämä Docnomads-family, eli iso kansainvälinen verkosto dokumentaristeja. Vaikka olisi eri vuosikurssilta, niin kaikki on tosi sydämellisiä ja avoimia. Periaatteessa joka vuosi Docnomads-opiskelijat tapaa alumnit Budapestissä, mutta nyt sitä ei harmillisesti järjestetä.

Mikä taas oli raskainta tai vaikeinta? Onko jotain kritiikkiä?

Me kritisoitiin aika paljon sitä koulutusohjelmaa. Se on aika nuori koulutusohjelma, meidän vuosikurssi oli kuudes vuosikurssi. Nyt on kahdeksas vuosikurssi menossa. Opintojen sisältö ja rakenne muokkautuu, kun ne kuuntelevat opiskelijoita. Meillä oli paljon kaikkea kritisoitavaa alusta alkaen, varmaan johtui siitä että maksettiin itse kaikki vuosikurssimaksut. Joissain maissa, esimerkiksi Portugalissa, aiheutti närää että me ulkomaiset dokumenttiopiskelijat saatiin käyttöön vähän huonompaa kalustoa kuin paikalliset yliopiston elokuvaopiskelijat. Se oli iso juttu meille, koska moni oli tottunut kuvaamaan jollain muulla kuin videokameralla.

Unkarissa taas tuli suuri kulttuurishokki, kun esimerkiksi Suomessa on totuttu hyviin koulun fasiliteetteihin, että on viimeisen päälle editit ja kalustot… Siellä kyllä palattiin ainakin yksi vuosikymmen taaksepäin koulun tunnelmassa ja kalusteiden ja tietokoneiden suhteen. Oli mielenkiintosta huomata se ja sitten sopeutua, tehdä sillä mitä on. Eikä se mitään haittaa, niin paikallisetkin opiskelijat tekee.

Sopeutuminen annettuihin resursseihin oli silti raskainta. Suomessa on tottunut niin hyvään, että jo ammattikoulun liikkuvan kuvan opiskelija saa huippuresurssit käyttöönsä, ainakin omasta mielestäni. Vaikeaa oli myös palautteen saaminen elokuvaharjoituksista. Palautteenantokulttuuri oli mun mielestä välillä vähän outo, se ei ollut niin kannustava. Ei menty niinkään positiivisen kautta, vaan tuntui useemmin, että mennään negatiivisen kautta. Ne kritiikin hetket oli raskaita. Olen oppinut paljon, kyllä.

Minkä tyyppiselle ihmiselle suosittelet koulutusohjelmaa?

Suosittelisin tätä ihan kenelle tahansa, jos on valmis lähtemään pois tutusta ja turvallisesta ja haluaa seikkailla, ystävystyä ihan eri maailmoista tulevien ihmisten kanssa. Oikeastaan ihan kenelle tahansa! Sille, jolle ajatus kahdesta vuodesta kolmessa maassa kuulostaa hyvältä. Ei tarvitse olla tosi ulospäinsuuntautunut tai huippu kielitaitoinen. Ja tietty pitää haluta tehdä dokumenttielokuvia, ainakin sen kaksi vuotta.

https://www.karoliinagrondahl.com/

https://www.docnomads.eu/